Trrrrrr

Tulin kotiin kaheksan päivän reissusta. Yritin kirjoittaa jutuista, mutta meen nyt kyllä ihan helvetin ylikierroksilla. Oon kirjottanut ja pyyhkinyt tässä jo monta kappaletta. Ihminen pois netistä ja rauhottuu. Uus yritys myöhemmin.

Risukasasta

Pienistä jutuista tulee välillä isosti hyvä mieli. Kuulin tällä viikolla, että yliopistolla on fonetiikkatutkimus, johon etsitään informanteiksi naisia viideltä eri murrealueelta. Yksi niistä oli Pohjois-Savo, joten laitoin tutkimuksen tekijälle sähköpostia ja tarjouduin osallistujaksi. Tänään kävin sitten yliopistolla fonetiikan/logopedian äänitysstudiossa lukemassa ääneen nauhalle joitakin kymmeniä yleiskielisiä lauseita tietokoneen näytöltä. Olen iloinen, että osallistuin! Sain jotain erilaista ja virkistävää tekemistä, vaikkakin vain puoleksi tunniksi. Vaikutus mielialaan oli suuri.

Mielialaa nostaa myös se, että pääsen ensi viikolla Kuopioon muutamaksi päiväksi Mörrin luo. Oon kaivannut ystäviä kovasti.

Nyt otan kupillisen jätskiä ja katson pari jaksoa Modern Familyä.

Paskaa

Lääkkeenvaihto ja sen ihanuus. Oon ollut viikonlopun todella epävakaa. Leikitän kissoja ja itken, makaan sohvalla ja itken, pesen hampaita ja itken. Välillä sitten ihan okei taas. Ja välillä semmosta elämäntuskaa, ettei paremmasta väliä. Onko tämä nyt sitten sitä oikeeta minua, kun lääkkeet ei turruta? Tämä paskako on totta?

Olis kaikkee, mitä haluaisin kirjoittaa, mutta en näköjään nyt kykene. Ei jaksa, ei kiinnosta, mitä väliä.

Takaisin todellisuuteen

Olen lillunut aika pitkään jonkinlaisessa limbossa. En ole jatkuvasti alakuloinen, hetkittäin minulla on ollut jopa lähes virkeitä päiviä (keskimäärin pari päivää kuukaudesta), mutta olen ollut jotenkin... olematon. Vain varjo jostakin. Miettinyt välillä kateellisena ja surullisena, kuinka Todelliset Ihmiset tekevät Todellisia Asioita. Jotain kertoo ainakin itselleni se, etten ole kirjoittanut blogiin lähes vuoteen. En sanoisi olleeni varsinaisesti masentunut koko tätä aikaa (paska olo itsessään ei estä kirjoittamista, olenhan kirjoittanut masennuksesta aina), vaan juurikin jossain olemisen ja olemattomuuden välitilassa. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että olen saanut harmaaseen kuplaani pienen reiän, josta virtaa happea. Tämä ei välttämättä kestä kauan, joten yritän hyödyntää tilanteen saman tien ja kirjoittaa ajatuksia ylös.

Päässä on todella paljon kaikkea. Asioita on vaikea saada järjestykseen ja sanoiksi, lauseiksi. Joskus ajatukset ovat kirkkaita, mutta luisuvat takaisin sumuun, kun niistä yrittää ottaa kiinni. Usein suurin osa ajatuksista kuitenkin sijaitsee siellä jossain sumun keskellä. On tuskallista, kun ei pysty ilmaisemaan itseään, joten helposti tulee sitten lakattua yrittämästä – siitä blogihiljaisuus. Ja juuri tämä on se polku, joka johtaa limboon. Mutta mistä tämä vaikeus johtuu? Onko se masennuksen oire, pitkän masennuslääkityksen tulosta vai oma, sisäinen lukkoni? Muistan tätä olleen jo varhaisessa teini-iässä, masennuksen alkuaikoina.

Aloitin viime syksynä kognitiivisen psykoterapian, jossa käyn kerran viikossa. Yritin pitää käyntipäiväkirjaa itselleni, mutta se jäi heti ensimmäisen käynnin jälkeen. Ymmärrän nyt, että yllä kuvailemastani syystä. Minulla on parhaillaan menossa mielialalääkkeen vaihto, olen nyt viikon syönyt puolitettua annosta vanhasta lääkkeestä ja uuden aloitan ensi viikolla. Olin huomannut vain olevani entistäkin väsyneempi, mutta tänään terapiassa alkoi itkettää ja ahdistus purkautui. Siihen on kuitenkin helpompi suhtautua, kun tietää, että se johtuu todennäköisesti lääkkeen vaihtamisesta.

Tuntuu suorastaan uskomattomalta, että olen juuri saanut jotain sisältäni sanalliseen muotoon. Viime kerrasta on niin kauan. Siitä tulee voimallinen olo. Lohduttava tunne, että pystyy hallitsemaan jotakin. Tapahtuisipa tätä useammin. Kun asiat pukee sanoiksi, niistä tulee todellisia. Olen tunnemylläkässä, jossa tällä hetkellä päällimmäisenä on helpotus.

The little green wheels are following me

No jaa, aika paskoja oloja on kyllä edelleen. Ihan samoja oireita kuin lukioaikaan. En haluais näitä enää.

Just nyt ahdistaa eniten kämpän sotkuisuus. Oon ihan vakuuttunut, ettei kenenkään luona oo tämän näköistä. Tehtiin just pikasiivous koska kutsuin Johannan kahville, mutta kai täällä pitäis joskus vähän perusteellisemminkin siivota. En vaan jaksa. Tää on taas tätä, että näen jokaisen pienen epäkohdan, mikä tekee jo ajatuksen siivoamisesta ylivoimaisen raskaaksi. Just niinkuin lukioaikaan. Turha täällä on tehdä mitään, kun sitten pitäis myös __________ ja __________.

Viitatessani lukioaikaan meinaan sitä ajanjaksoa, jolloin olin ehkä paskimmillani. Eli joskus 2009-2010, ehkä jo aiemmin, en muista. En kyennyt juuri mihinkään.

En. Oikeesti. Halua. Sitä. Enää.

Still alive, nigga

Lähes puolen vuoden hiljaisuus. Nyt tekee mieli kirjoittaa, joten kirjoitan. Ajatukset ei kyllä ole yhtään kasassa, joten aion vaan plöräyttää tähän sitä sekalaista mössöä, jota mielessä on.

Opinnot on syksyn osalta paketissa. Suomen kielen opiskelu on ollut mahtavaa. Välillä on epätoivo ja välillä apinanpaskaraivo, mutta silti mahtavaa. Kirjallisuuden kurssit vähän hiertää, joten olen lykkäillyt niiden suorittamista. Tämä ratkaisu kostautunee ennen pitkää.

Oon sopeutunut yliopistolle aika hyvin. En oo jäänyt ihan yksinäiseksi hylkiöksikään. Kuluneen viikon aikana olen jopa alkanut hengailla ainejärjestön kerhohuoneella. Tosin kaikista yliopistolla tapaamistani ihmisistä fuksitoveri Johanna on edelleen ainoa, jonka kanssa olen päässyt sille asteelle, että kykenen olemaan seurassa rennosti. Minähän oon siis tämmönen sosiaalinen kampurajalka, että oon yleensä paskajäykkänä ihmisten kanssa ensimmäiset pari vuotta. Ahdistuneisuuteen reagoin sitten hölöttämällä ja vitsailemalla, joten minua ei luultavasti pidetä kovin ujona. Pari päivää sitten aloin esimerkiksi laulaa Kerhiksellä taistolaislauluja. Really.

Marraskuusta tammikuuhun mulla oli pitkästä aikaa kunnon masennusoireilua, välillä tuntui etten pärjää. Sitä vanhaa kunnon paskaa, että saan hillittömiä itkukohtauksia enkä pysty tekemään mitään muuta kuin makaamaan apaattisena sohvalla. Toivottomia oloja ja totaalista, lamauttavaa ahdistusta. Jatkuvaa, pohjatonta väsymystä. Tuota ei ole ollut vuosiin. Nyt on jo vähän helpottanut, tai ainakin luulen niin. Olen edelleen usein ahdistunut, mutta se ei ole enää noin räikeää.

Minulla ei ole vieläkään hoitosuhdetta Oulussa, joten tämä on vähän ikävä tilanne. YTHS:n psykiatri suositteli kognitiivisen psykoterapian aloittamista, ja minun pitäisi etsiä sopiva terapeutti. En ole jaksanut. Niille pitäisi soitella ja sopia tutustumiskäyntejä ja vaikka mitä. Alkaa olla kiire, kun tämä asia pitäisi hoitaa ennen kuin täytän 25 (huhtikuussa), jos haluan saada Kelan korvauksen. En vaan jaksa nyt hoitaa tätä asiaa. Aikuinen ihminen.

Haluaisin käydä ostamassa kaupasta lankaa, mutta pitäisi ensin päättää, mitä aion syödä tänään, ja sekin tuntuu liian vaikeelle. Koko kauppaan lähteminen tuntuu vaikeelle. Kaikki tuntuu vaikeelle. No nyt tää meni taas tähän.

Summa summarum

Ensimmäinen yliopistoviikko takana. Oon ollut todella väsynyt. Tällä viikolla kolmena iltana (klo 18 jälkeen) on ollut ohjelmaa, niistä kahteen osallistuin. Tiistaina nyyttäri-ilta suomen kielen fuksien kesken, ja keskiviikkona Humanistisen killan fuksi-ilta. Poistuin tosin molemmista melko aikaisin. Torstain syysrymyt jätin suoralta kädeltä väliin.

Nämä asiat ovat vituttaneet:

- Miksi kurssien piti alkaa jo ensimmäisellä viikolla? Tai vaihtoehtoisesti, miksi ohjausta ei olisi voinut järjestää etukäteen jo edellisellä viikolla? On turhauttavaa mennä istumaan luennolle, kun ei vielä tiedä yhtään mistään yhtään mitään. Ei ole tietoa esimerkiksi opintosuunnitelmasta, vaan meille on vain ilmoitettu että tälle kurssille teidän täytyy nyt heti aluksi mennä. Täytyy tehdä sellaisia asioita, joista infoa on tulossa vasta myöhemmin.
- Miksi yliopisto järjestää fuksien perehdytyspäivän Hietasaaressa, seitsemän kilometrin päässä yliopistolta, eikä järjestä sinne minkäänlaista kyyditystä? Pyöräilin sinne muutaman muun mukana jotta osasin perille, mutta kotiin piti löytää itse. Google Maps puhelimesta päälle ja ajoin pyörällä puhelin toisessa kädessä. En tietenkään muistanut ladata akkua aamulla, joten kotimatka oli melko jännittävä.
- Koko ajan pitäisi ryypätä, jos haluaa ryhmäytyä.
- Haluaisin hankkia omaksi "Iso suomen kielioppi" -kirjan, mutta kyseinen opus maksaa YLI SATA EUROA.

Näistä asioista on tullut hyvä mieli:

- Sain jo ensimmäisenä päivänä kaverin meidän pienryhmästä. Minua vuotta vanhempi tyttö, jonka kanssa tulen mainiosti toimeen. Aiotaan tavata opiskelun ulkopuolellakin.
- Olen oppinut liikkumaan yliopistolla hämmästyttävän nopeasti. Osaan suurinpiirtein kulkea humanistisella puolella ja rakennuksen keskiosassa, muualla ei oikeastaan tarvitsekaan.