Risukasasta

Pienistä jutuista tulee välillä isosti hyvä mieli. Kuulin tällä viikolla, että yliopistolla on fonetiikkatutkimus, johon etsitään informanteiksi naisia viideltä eri murrealueelta. Yksi niistä oli Pohjois-Savo, joten laitoin tutkimuksen tekijälle sähköpostia ja tarjouduin osallistujaksi. Tänään kävin sitten yliopistolla fonetiikan/logopedian äänitysstudiossa lukemassa ääneen nauhalle joitakin kymmeniä yleiskielisiä lauseita tietokoneen näytöltä. Olen iloinen, että osallistuin! Sain jotain erilaista ja virkistävää tekemistä, vaikkakin vain puoleksi tunniksi. Vaikutus mielialaan oli suuri.

Mielialaa nostaa myös se, että pääsen ensi viikolla Kuopioon muutamaksi päiväksi Mörrin luo. Oon kaivannut ystäviä kovasti.

Nyt otan kupillisen jätskiä ja katson pari jaksoa Modern Familyä.

Paskaa

Lääkkeenvaihto ja sen ihanuus. Oon ollut viikonlopun todella epävakaa. Leikitän kissoja ja itken, makaan sohvalla ja itken, pesen hampaita ja itken. Välillä sitten ihan okei taas. Ja välillä semmosta elämäntuskaa, ettei paremmasta väliä. Onko tämä nyt sitten sitä oikeeta minua, kun lääkkeet ei turruta? Tämä paskako on totta?

Olis kaikkee, mitä haluaisin kirjoittaa, mutta en näköjään nyt kykene. Ei jaksa, ei kiinnosta, mitä väliä.

Takaisin todellisuuteen

Olen lillunut aika pitkään jonkinlaisessa limbossa. En ole jatkuvasti alakuloinen, hetkittäin minulla on ollut jopa lähes virkeitä päiviä (keskimäärin pari päivää kuukaudesta), mutta olen ollut jotenkin... olematon. Vain varjo jostakin. Miettinyt välillä kateellisena ja surullisena, kuinka Todelliset Ihmiset tekevät Todellisia Asioita. Jotain kertoo ainakin itselleni se, etten ole kirjoittanut blogiin lähes vuoteen. En sanoisi olleeni varsinaisesti masentunut koko tätä aikaa (paska olo itsessään ei estä kirjoittamista, olenhan kirjoittanut masennuksesta aina), vaan juurikin jossain olemisen ja olemattomuuden välitilassa. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että olen saanut harmaaseen kuplaani pienen reiän, josta virtaa happea. Tämä ei välttämättä kestä kauan, joten yritän hyödyntää tilanteen saman tien ja kirjoittaa ajatuksia ylös.

Päässä on todella paljon kaikkea. Asioita on vaikea saada järjestykseen ja sanoiksi, lauseiksi. Joskus ajatukset ovat kirkkaita, mutta luisuvat takaisin sumuun, kun niistä yrittää ottaa kiinni. Usein suurin osa ajatuksista kuitenkin sijaitsee siellä jossain sumun keskellä. On tuskallista, kun ei pysty ilmaisemaan itseään, joten helposti tulee sitten lakattua yrittämästä – siitä blogihiljaisuus. Ja juuri tämä on se polku, joka johtaa limboon. Mutta mistä tämä vaikeus johtuu? Onko se masennuksen oire, pitkän masennuslääkityksen tulosta vai oma, sisäinen lukkoni? Muistan tätä olleen jo varhaisessa teini-iässä, masennuksen alkuaikoina.

Aloitin viime syksynä kognitiivisen psykoterapian, jossa käyn kerran viikossa. Yritin pitää käyntipäiväkirjaa itselleni, mutta se jäi heti ensimmäisen käynnin jälkeen. Ymmärrän nyt, että yllä kuvailemastani syystä. Minulla on parhaillaan menossa mielialalääkkeen vaihto, olen nyt viikon syönyt puolitettua annosta vanhasta lääkkeestä ja uuden aloitan ensi viikolla. Olin huomannut vain olevani entistäkin väsyneempi, mutta tänään terapiassa alkoi itkettää ja ahdistus purkautui. Siihen on kuitenkin helpompi suhtautua, kun tietää, että se johtuu todennäköisesti lääkkeen vaihtamisesta.

Tuntuu suorastaan uskomattomalta, että olen juuri saanut jotain sisältäni sanalliseen muotoon. Viime kerrasta on niin kauan. Siitä tulee voimallinen olo. Lohduttava tunne, että pystyy hallitsemaan jotakin. Tapahtuisipa tätä useammin. Kun asiat pukee sanoiksi, niistä tulee todellisia. Olen tunnemylläkässä, jossa tällä hetkellä päällimmäisenä on helpotus.