The little green wheels are following me

No jaa, aika paskoja oloja on kyllä edelleen. Ihan samoja oireita kuin lukioaikaan. En haluais näitä enää.

Just nyt ahdistaa eniten kämpän sotkuisuus. Oon ihan vakuuttunut, ettei kenenkään luona oo tämän näköistä. Tehtiin just pikasiivous koska kutsuin Johannan kahville, mutta kai täällä pitäis joskus vähän perusteellisemminkin siivota. En vaan jaksa. Tää on taas tätä, että näen jokaisen pienen epäkohdan, mikä tekee jo ajatuksen siivoamisesta ylivoimaisen raskaaksi. Just niinkuin lukioaikaan. Turha täällä on tehdä mitään, kun sitten pitäis myös __________ ja __________.

Viitatessani lukioaikaan meinaan sitä ajanjaksoa, jolloin olin ehkä paskimmillani. Eli joskus 2009-2010, ehkä jo aiemmin, en muista. En kyennyt juuri mihinkään.

En. Oikeesti. Halua. Sitä. Enää.

Still alive, nigga

Lähes puolen vuoden hiljaisuus. Nyt tekee mieli kirjoittaa, joten kirjoitan. Ajatukset ei kyllä ole yhtään kasassa, joten aion vaan plöräyttää tähän sitä sekalaista mössöä, jota mielessä on.

Opinnot on syksyn osalta paketissa. Suomen kielen opiskelu on ollut mahtavaa. Välillä on epätoivo ja välillä apinanpaskaraivo, mutta silti mahtavaa. Kirjallisuuden kurssit vähän hiertää, joten olen lykkäillyt niiden suorittamista. Tämä ratkaisu kostautunee ennen pitkää.

Oon sopeutunut yliopistolle aika hyvin. En oo jäänyt ihan yksinäiseksi hylkiöksikään. Kuluneen viikon aikana olen jopa alkanut hengailla ainejärjestön kerhohuoneella. Tosin kaikista yliopistolla tapaamistani ihmisistä fuksitoveri Johanna on edelleen ainoa, jonka kanssa olen päässyt sille asteelle, että kykenen olemaan seurassa rennosti. Minähän oon siis tämmönen sosiaalinen kampurajalka, että oon yleensä paskajäykkänä ihmisten kanssa ensimmäiset pari vuotta. Ahdistuneisuuteen reagoin sitten hölöttämällä ja vitsailemalla, joten minua ei luultavasti pidetä kovin ujona. Pari päivää sitten aloin esimerkiksi laulaa Kerhiksellä taistolaislauluja. Really.

Marraskuusta tammikuuhun mulla oli pitkästä aikaa kunnon masennusoireilua, välillä tuntui etten pärjää. Sitä vanhaa kunnon paskaa, että saan hillittömiä itkukohtauksia enkä pysty tekemään mitään muuta kuin makaamaan apaattisena sohvalla. Toivottomia oloja ja totaalista, lamauttavaa ahdistusta. Jatkuvaa, pohjatonta väsymystä. Tuota ei ole ollut vuosiin. Nyt on jo vähän helpottanut, tai ainakin luulen niin. Olen edelleen usein ahdistunut, mutta se ei ole enää noin räikeää.

Minulla ei ole vieläkään hoitosuhdetta Oulussa, joten tämä on vähän ikävä tilanne. YTHS:n psykiatri suositteli kognitiivisen psykoterapian aloittamista, ja minun pitäisi etsiä sopiva terapeutti. En ole jaksanut. Niille pitäisi soitella ja sopia tutustumiskäyntejä ja vaikka mitä. Alkaa olla kiire, kun tämä asia pitäisi hoitaa ennen kuin täytän 25 (huhtikuussa), jos haluan saada Kelan korvauksen. En vaan jaksa nyt hoitaa tätä asiaa. Aikuinen ihminen.

Haluaisin käydä ostamassa kaupasta lankaa, mutta pitäisi ensin päättää, mitä aion syödä tänään, ja sekin tuntuu liian vaikeelle. Koko kauppaan lähteminen tuntuu vaikeelle. Kaikki tuntuu vaikeelle. No nyt tää meni taas tähän.